Hetki, kun ymmärrän mihin en halua kuulua.

Hapuilen. Etsin itseäni. Yläaste, nykyinen yläkoulu (?). Time goes around and around again. Koulukiusattu, minäkö? Oman polun kulkeminen on erilainen polku. Sellaisen polun kulkija lienee helppo kohde; pienen kylän raameihin ei sovi olla erilainen. Pitäisi olla osa "porukkaa" Mikä se porukka on? Se on se porukka, He, jotka olivat hyväksyttäjä muiden oppilaiden kesken, tai ainakin tietyn porukan kesken. He, jotka olivat sanavalmiita jo silloin, tai ainakin myötäilivät niitä kenen sana painoi. He, jotka osasivat erottaa massasta poikkeavat, ja halveeralla tavalla huomauttaa ja kiusata siitä. He, joiden mielestä kaikkien tulisi pukeutua, käyttäytyä ja näyttää samalta, kuin "he muutkin", jotta olisivat "osa porukkaa". (Hitto, rakastin niitä äidin vanhoja housuja, jotka löytyivät mummolan ullakolta.) He, jotka etsivät aina kohdetta mitä kiusata. He, jotka ajattelivat, että lukeminen kokeeseen ja osaaminen oli "hikarointia". Ja biologian opettajani. Kun ensimmäistä kertaa päätin opiskella kokeeseen; sain kympin. Jäin jälki-istuntoon lunttamisesta, jota en todellakaan tehnyt silloin enkä ikinä. He. Tai ehkä he. Nyt koen, että hyvä, kun "he" olivat ponnahduslauta, joka antoi suunnan jatkaa matkaa. Silloin koin, näin, kuulin ja päätin.

Päätin, että "tänne en jää". Päätin haluta jotain muuta, jotain mitä mieleni halaji. Kotona sain kannustusta sille. Haluta jotain, mikä ei olisi "väestöluokalleni mahdollista". Halusin jatkaa opiskelujani musiikin parissa, koska jo lapsena saimme siskoni kanssa mahdollisuuden harrastaa, etsiä omia polkujamme. Saimme käytännössä kaiken mahdollisen tuen vanhemmiltamme. Yksityistunnit, harratusmahdollisuudet. Koetin jääkiekkoa, jalkapalloa (isäni jalanjälkiä), kuvataiteita (edelleen harrastus), useamman vuoden ratsastin, pesäpalloa, lentopalloa, pikajuoksua, hiihtoa ja musiikkia (<3), ja mitä kaikkea muuta.

Sen aikainen musiikin opettajani (siis ei privatunneilta, vaan yläasteelta) sanoi minulle suoraan, että unelmani eivät ole todellisia, ja en koskaan tulisi pääsemään haluamaani kouluun! Halusin pohjoismaiden ensimmäiseen erikoislukioon, jossa olisi mahdollista opiskella tavanomaisten lukioaineiden ohella kuvataiteen ja musiikin erikoiskursseja. Sen, mitä kuulin silloiselta musiikin opettajaltani; en musertunut, vaan uskoin unelmiini. Suuri tuki tuli taasen vanhemmiltani, erityisesti äidiltäni ja rakkaudesta musiikkiin; aina lapsuudesta saakka. Se, ja samankaltainen polku nuoremman siskoni kanssa. Meitä yhdisti ystävyys, rakkaus ja suhde musiikkiin. Muistan edelleen c-kasetti nauhoituksemme sekä erilaiset tanssikoreografiat erilaisten biisien tahtiin. JA, sen kun yhdessä kiersimme esiintymässä. Paikallislehdessä otsikoituna "lauvavat (sukunimi)sisarukset". "Unelmani eivät ole todellisia, en koskaan tulisi pääsemään".

Tulin, näin ja pääsin. Pääsin haluaamani kouluun. Ja kyllä, pääsykoe oli haasteellinen ja keskiarvoraja oli olemassa. No hitto, sen keskiarvorajan takia ensimmäistä kertaa luinkin kokeisiin kasiluokalla! Äitini napautti yläasteaikaista musiikin opettajaani kohdatessaan hänet lähikaupassa. Molemmat olivat tilanteen tasalla tapahtuneesta. Olin voittanut "lannistajani" taasen. Hemmetti, se tuntui hyvälle!

Mistään en voisi olla niin kiitollinen, kuin vanhemmilleni olen; "kulkekaa omaa polkua, me tuemme", "opiskelkaa". Ja niin kävi. Tuki; taloudellinen sekä sosiaalinen ja kaikkea mistä lapsi, nuori voikaan unelmoida. Olin onnellinen, ja nykyään niin pirun kiitollinen vanhemmilleni. Hitsit. Synnyin perheeseen, josta moni unelmoi (tämä valkeni minulle vasta myöhemmin ,kun aikuisena sain perspektiiviä asioille). Vaikka omat haasteemme meilläkin oli. Nekin haasteet käsiteltiin, ylitettiin ja voitettiin. Upea sanavalmis ja sosiaalisesti älykäs äitini. Perhettä tukeva isäni, joka oppi iän myötä myös kommunikoimaan tilanteeseen sopivalla tavalla. Sensitiivinen ja tilannetajuinen sisareni. Minä kiitän. Opin polkuni on ollut hyvä. Tiesin mihin haluan kuulua, ja mihin en.